Ymmärrän hyvin ihmisiä, jotka kokevat oman herkkyytensä sietämättömänä taakkana. Siltä se on minustakin ajoittain tuntunut. Kun suurimmalla osalla ympäröivistä ihmisistä ei ole aistit aivan samalla tavalla auki, on helppo kokea itsensä ulkopuoliseksi. Sosiaalisten tilanteiden informaatiotulva kuormittaa ja omien tunneheilahteluiden intensiteetti suorastaan hävettää.
Oma riittämättömyyden ja vääränlaisuuden kokemus on musertava seuralainen. Esittelen seuraavaksi tarkemmin, mistä nämä tunteet tulevat sekä kaksi käsi kädessä kulkevaa keinoa, joiden avulla överiempaattinen tyyppi on tottunut suojautumaan niiltä. Ne toimivat väliaikaisena suojana aivan mukavasti, mutta kuten arvata saattaa, pitemmälle vietynä ne alkavat olla melkoisen kuluttavia käyttäytymismalleja.
3. Kuluttava kaava: Itsensä syyllistäminen ja uhriutuminen
Moni herkkä ja erityisherkkä ihminen varmasti tunnistaa omissa ihmissuhteissaan seuraavanlaisia haasteita:
– En jaksa yhtä paljon kuin muut
– Aistin liikaa muiden tunteita
– Omat tunteeni ja tarpeeni ovat liikaa muille
– On vaikeaa tuottaa pettymyksiä muille ja vetää omia rajoja
– Ulkopuolisuus ja sosiaalinen ahdistus
Kaikki haasteet johtuvat ajatuksesta, jonka mukaan minun pitäisi olla samanlainen kuin noiden muidenkin – tai ehkä jopa vielä kunnollisempi. Se todennäköisesti juontaa juurensa taas kerran lapsuudenympäristöstä, jossa on pitänyt olla hiljaa kiltisti, ottaa muut huomioon ja tehdä mukisematta annetut tehtävät. Voi myös olla, että ne aikuiset, jotka neuvoja ovat ladelleet, eivät ole aina noudattaneet omia ohjeitaan, mutta rangaisseet lasta rikkomuksista kohtuuttomasti.
Näin lapsi on oppinut, ettei hän saa sallia virheitä itselleen, vaikka ne muiden kohdalla ovatkin ihan ok. Lisäksi hän on totutellut herkästi aistimaan, minkälainen tapa olla ja tehdä asioita kussakin ympäristössä on sopivin. Usein ratkaisuna on oman herkkyyden piilottaminen. Kirjoitussarjan kaksi ensimmäistä osaa käsittelivät siihen tarkoitukseen kehitettyjä keinoja eli toisten asettamista etusijalle ja kiellettyjen tunteiden hautaamista.
”Kyllähän minun pitäisi pystyä ja jaksaa, aivan samalla tavalla kuin nuo muutkin.”
Kun vastuuntuntoinen herkkä ihminen ei täytäkään tätä itselleen asettamaansa kriteeriä, syntyy lähes päivittäin hiertävä ristiriita. Hän kokee olevansa auttamattoman vääränlainen ja riittämätön ja ottaa siitä valtavat paineet. Tunteet eskaloituvat toiseen potenssiin, jos joku muu menee vielä lisäksi kritisoimaan hänen tekemisiään.
Överiempaattisen ihmisen tapa reagoida näihin tuntemuksiin on se, että hän alkaa syyllistää itseään. Pään sisäinen ankara tuomitsija alkaa ruotia hänen edesottamuksiaan, piiskaa parempiin suorituksiin ja pakottaa yrittämään entistä kovemmin. Kuinka voisin ottaa välinpitämättömän kumppanini tarpeet huomioon vielä paremmin? Miksi olen ollut niin vähän yhteydessä ystäviini? Kuinka voisin parantaa työilmapiiriä, jossa en viihdy?
Jotkut överiempaatikot saattavat kokea vastaavissa tilanteissa syyllisyyttä myös omista tunteistaan: ”Eihän minun kuuluisi loukkaantua tästä. Se on vain pikkujuttu.” ”Miksi tämä asia ärsyttää taas. Enkö voisi vain hyväksyä toista sellaisena kuin hän on?” ”Miksen osaa antaa vieläkään itselleni anteeksi ja ottaa rennommin?”
Itsensä syyllistäminen on toisinaan aivan toimiva keino löytää uusia ratkaisuja ja näkökulmia pulmallisiin ihmissuhteisiin. Pitemmän päälle se kuitenkin syö niin itsensä syyllistäjän kuin hänen läheistensäkin voimia.
”Kukaan ei pysty ymmärtämään minua.”
Herkän ihmisen elämä tässä kiireisessä pintapuolisten suhteiden yhteiskunnassa voi ihan oikeastikin olla hankalampaa kuin kanssatallaajien. Veikkaukseni on, että kovien sopeutumisyritysten ja riittämättömyyden tunteen välissä eläminen synnyttää ihan valtavan määrän sisäistä kitkaa ja kiukkua. Se saattaa jäädä kaikkein överiempaattisimmilta ihmisiltä huomaamatta, sillä he uskovat vakaasti, että heissä on jotain vikaa kun eivät pysty pitämään yllä ihanteellisia ihmissuhteita tai nauttimaan muiden seurasta joka hetki.
Överiempaattisten joukossa on kuitenkin varmasti myös niitä, jotka syvällä sisimmässään kokevat, että ainainen mukautujan rooli ihmissuhteissa tuntuu epäreilulta. Miksen minä saa olla joskus tyytymätön ja ilmaista negatiivisia tunteita? Miksi aina minun pitää huomioida muut ja pienentää itseni, jotta saan olla olemassa? Miksei kukaan koskaan kuuntele, mitä minulle kuuluu?
Syyllisen etsiminen itsensä ulkopuolelta käynnistää uhriutumisen. Tällöin ihminen kokee olevansa ulkoisten olosuhteiden armoilla ilman, että pystyy itse vaikuttamaan asioihin kuinkaan. Tämä onkin uhriutumisen kaavan kuluttavin kulma: kun luovuttaa vastuun omasta onnellisuudestaan muille, luopuu samalla omasta voimastaan.
Koska negatiivisten tunteiden näyttäminen on kiellettyä, överiempaattinen pistää pettymyksensä painekattilaan. Jos hän sitä ilmaisee, se tapahtuu yleensä tiedostamatta ja epäsuorasti rasittavan kumppanin, ystävän tai pomon syyttelynä, muista asioista nipottamalla, asioiden tekemisen vitkasteluna tai valittamalla niille ihmisille, jotka eivät voi tilanteelle yhtikäs mitään.
Uhriutumisen hyvänä puolena on se, että ärtymystä ei tarvitse ilmaista suoraan, ja tällöin säästyy pelottavalta torjutuksi tai hylätyksi tulemisen kokemukselta. Usein ikävien olosuhteiden uhrit saavat myös myötätuntoa osakseen, mitä lapsuudestaan asti väärinymmärretty överiempaatikko kipeästi kaipaakin – niin muilta kuin itseltäänkin. Uhriutumisen kautta överiempaattinen ihminen voi myös vihdoin oikeuttaa itselleen negatiivisten tunteiden tuntemisen. Hän ymmärtää, että jokin on pielessä ja tietää ansaitsevansa parempaa kohtelua.
Uhriutumisen kaavaan liittyy myös sellainen psykologinen rakenne, että sitä toistavat ihmiset kokevat olonsa turvalliseksi uhrin roolissa. Siinä on jotain tuttua. Pyrimme nimittäin tiedostamattamme luomaan kaikissa ihmissuhteissamme meille lapsuudenkodista tutun ympäristön ja asetelman. Tuttu asetelma herättää tietynlaisen tunteen siitä, että vanhemmat ovat lähellä, mikä luo jollain hyvin tiedostamattomalla tasolla turvaa. Asetelman synnyttävän tunteen ei edes tarvitse olla mukava. Tässä tapauksessa tunne on se, olen vastuussa kaikkien muidenkin tunteista, vaikka se onkin kurjaa ja epäreilua. Sen tähden överiempaatikko pyrkii yhä uudestaan luomaan itselleen ympäristön, jossa hän saa kokea tuttua ja turvallista epäreiluutta ja sitä, että häntä ei huomioida eikä ymmärretä.
Aivan pohjimmiltaan herkkä ihminen ei myöskään usko, että kukaan voisi ymmärtää, miten valtavaa kipua hän sisällään kantaa. Se tunteiden intensiteetti, jota hän kokee, on jo lapsesta asti ollut hänen ympäristölleen liikaa. Näin ollen hän ilmaisee tuskastaan vain valikoituja osia valikoiduille ihmisille. Jos ilmaisee. Mieluitenhan hän peittäisi asian myös itseltään.
Vapaudu kaavasta: myönnä, että sinuun sattuu
Se syvällä sisimmässä oleva kipu kaipaa kovasti sitä, että joku sen pystyisi kohtaamaan. Se ei parane muita syyllistämällä vaan oman haavoittuvuutensa myöntämisen kautta. Sitä, että näyttää että minuun sattuu. Sitä, että myöntää itsekin olevansa ihminen ja tarvitsevansa tukea ja rakkautta muilta. Se on suuri myötätunnon osoitus itseään kohtaan.
Kaikkien suojakilpien laskeminen ja paljaaksi tuleminen on äärettömän pelottavaa, koska silloin joutuu kokemaan olevansa ihan yksin. Jotta se onnistuu, joutuu hylkäämään omaa minäkuvaansa muovanneen ajatuksen siitä, että kukaan ei voi ymmärtää tuskaani. Samalla hetkellä joutuu päästämään irti myös vanhempien tuomasta turvasta, vaikka se epämukavuutena ja kurjuutena olisikin kulkenut mukana. Sinä hetkenä kuitenkin ottaa ison askeleen kohti vastuun ottamista omasta elämästään ja onnellisuudestaan.
Our society has adopted the bad habit of blame and victimization. We want someone or something to come and save us from ourselves. But being a victim inevitably makes us feel terrible, because we know deep down that we are more than this. We really want to create our destinies. The time for nursing our wounds is over. It is time to take rightful ownership of our full power.
– Valerie Brooks
Sydämellisin terkuin,
Noora Korppi