Tag:

Todellinen vahvuus on herkkyyteen juurrutettu

Kun on herkkä, elämä kysyy erityistä vahvuutta.

En nyt puhu vahvuudesta, jossa voimakas tunne-elämä ja kyky aistia herkästi muiden ihmisten tunnetiloja ja ympäristön ärsykkeitä teljetään paksun panssarin ja lävistämättömän kuoren taakse.

En myöskään tarkoita sitä, että ottaa toisten tunnetiloja vastuulleen ja taakkoja kantaakseen. Se ei ole vahvuutta, vaan turhaa itsensä uhraamista, joka vie voimat ja tekee herkkyydestä raskaan kivireen.

Ennemminkin tarkoitan sitä, että uskaltaa kohdata elämän semmoisena kuin se tulee, vaikka se tuntuu luissa ja ytimissä ja saattaa välillä haavoittaa meitä syvältä. Samalla siihen sisältyy se, että sallii itsensä vetää rajoja ulkopuolelta tuleville vaatimuksille, vaikutteille ja kuluttaville tunne-energioille, jotta voi huolehtia hyvinvoinnistaan ja elää itseään kuunnellen.

Herkkyyden ja vahvuuden suhde on hakenut minussa muotoaan koko ikäni. Muistan, kun pohdimme lukion filosofian tunnilla sitä, mitä vapaus on ja nuoruuden voimassani sanoin: ”Annan toisille vapauden ajatella minusta, mitä he haluavat.” ”Eikö tuo ole todella vahvaa?”, opettaja kysyi. Muistan jääneeni miettimään opettajani kommenttia pitkäksi aikaa.

Vaikka lukioaikainen näkemykseni on kulkenut matkassani jossain muodossa, olen kuitenkin käynyt läpi myös murtumisen vaiheen, jossa tunsin olevani totaalisen epäonnistunut ja kelpaamaton tähän maailmaan. Koin olevani kaikella tapaa niin vääränlainen, että jopa kaupan kassan myrtynyt ilme sai minut ottamaan itseeni, syyllistymään ja kyseenalaistamaan ihmisarvoni.

Ennen tuota kipeätä, mutta tarpeellista murtumista elin kauden, jossa en todellakaan ollut auki itselleni ja elämälle. Pidin herkkyyttäni piilossa ylivastuullisen suorittamisen ja tekovahvuuden takana.

Minulla oli hommat hallussa – sekä omat että muiden. Koin, että lunastaakseni paikkani erityisesti työssäni, minun piti joka päivä varmistaa, että olinhan yhä tervetullut ja tarvittu. Koska aistin herkästi toisten ihmisten tunnetiloja, menin kerta toisensa jälkeen liikaa mukaan työyhteisön tunneilmapiirin heittelyihin ja yritin muokata omaa toimintaani siihen sopivaksi. Kulutin paljon voimia tapahtumiin ja asioihin, joiden kannatteleminen tai ratkaiseminen ei kuulunut minun vastuulleni. Hymyilin ja hillitsin itseni, vaikka miten olisi väsyttänyt, ärsyttänyt, vihastuttanut ja olisin itse ollut tuen tarpeessa.

Kun tätä oli jatkunut muutaman vuoden, puuduin joksikin aikaa lähes kokonaan niin omille kuin muidenkin tunteille. Pahimman turtumisen aikaan ystäväni, joka oli myös työkaverini, sanoi, että minusta olit tullut niin välinpitämätön, ettei hän ei enää tunnistanut minua. Se kommentti oli minulle merkittävä herätys. Tajusin olevani ihan poikki. En jaksanut omalta uupumukseltani asettua enää juuri lainkaan toisten ihmisten asemaan tai välittää siitä, miten he näkivät asiat.

Se, mikä tasapainoisesti käytettynä on yksi herkkyyteni mukanaan tuomista vahvuuksista – voimakas myötäelämisen kyky – oli kääntynyt itseään vastaan, kun en ollut huolehtinut jaksamisestani.

Mitä enemmän olen antanut tilaa herkkyydelleni ja sen eri puolille näkyä ja tuntua, sitä enemmän myös käsitykseni vahvuudesta on muuttunut.

Nykyään vahvuus tarkoittaa minulle sitä, että tunnen kaiken, mitä minussa ja ympärilläni tapahtuu kiertelemättä, piiloutumatta ja kovettumatta. Jos en olisi herkkä nainen, joka kokee elämän voimakkaasti, mihin tarvitsisin vahvuutta ja uskallusta antautua sille, mitä elämä ja ihmiset eteeni heittävät? Mihin tarvitsisin rohkeutta kohdata itseni yhä syvemmin ja mennä kerros toisensa jälkeen minussa nousevan pelon läpi, vaikka tuntuu, että kuolen? Ja antaa kuoleman tulla yhä uudestaan niille rakenteille itsessäni, joita en enää tarvitse?

Herkkyyteen juurrutettu vahvuus tarkoittaa minulle elämistä täydesti, itseni ja toisten kohtaamista ihmisyytemme kaikissa puolissa totaalisesti. Ja samalla luottamuksen säilyttämistä siihen, että elämä toimii loppupeleissä aina minun parhaakseni haasteista ja epäilyksistä huolimatta.

Se ilmenee tilanteissa, joissa itseen sattuu todella paljon, mutta pohjimmiltaan haluaa silti hyvää muille, edes pienen häivähdyksen verran. Kun tuntee kuristavaa kateutta, mutta on sen syövereistä noustuaan avoin näkemään, että tunne on vain viesti omasta käyttämättömästä potentiaalista. Kun tunnustaa, että tämä kaikki on nyt vähän liikaa, ei enää jaksa ja tarvitsee apua. Kun sanoo ”ei” pyynnöille silloin, kun on aika levätä. Kun on läsnä omille ja toisen tunteille ja kokemuksille tuomitsematta, vastustamatta, kieltämättä ja yrittämättä muuttaa, korjata tai parantaa itseä tai toista.

Herkkyydestä kumpuava vahvuus sisältää koko elämän kierron hyväksymisen ja juhlistamisen: niin syvän haavoittuvuuden ja vanhojen kahleiden hajoamisen kuin takaisin jaloilleen nousemisen, lentoon lähdön, pakahduttavan ilon, yltäkylläisen kukoistamisen ja vapaana virtaavan rakkauden ja luovan energian voiman. Meistä jokainen voi kokea tämän kaiken, jos vain sallimme sen itsellemme.

Kirjoittanut Marika Vepsäläinen. Kirjoitus on julkaistu myös Hidasta elämää -sivustolla 5.9.2017.

Kun aistii pienetkin asiat voimakkaasti, elämä ravisuttaa päivittäin

Kun aurinkoisena aamuna tunnen kehossani, että myöhemmin ukkostaa ja illalla taivas salamoi. Kun kuppi kahvia tuntuu siltä kuin olisin vetänyt jotain paljon vahvempaa. Kun joku ylittää itsensä tai hahmot puhaltavat yhteen hiileen elokuvassa ja vollotan ääneen sohvallani. Kun näen kummityttöni aitouden tunteissaan läheisiään ja maailmaa kohtaan ja tajuan, että hän on merkittävin opettajani. Liikutus siitä, kun joku tarjoaa apuaan ventovieraalle.

Ja se raivon kuohuva pato, joka sisälläni avautuu, kun näen koululaisporukan kiusaavan yhtä tai isompien uhkailevan pienempiään. Kun toivon, että läheiseni purkaisi padotun tuskansa ulos, ettei painostava tunne-energia lilluisi huoneessa enää. Kun minulla on matkalla ravintolassa ahdistava olo ja selviää, että se on paikka, jossa on ennen käyty oikeutta ihmisten kohtaloista.

Aina en ole varma, onko minusta tähän maailmaan. Kun oma tuskani ja ihmisten julmuus itseään ja toisiaan kohtaan kouraisevat niin, että koen rusentuvani kasaan, kysyn: “Miksi olen täällä, jos kaikki tuntuu näin paljon?” Ja sitten kun rajaton ilo täyttää jokaisen soluni ja tuntuu, että hajoan atomeiksi pelkästä olemassaolon onnesta, kiitän, että saan kuitenkin kokea tämän kaiken.

Minulta on mennyt vuosikymmeniä sen hyväksymiseen, että minulla on voimakkaat tunteet, vahva intuitio ja todella herkkä fyysinen keho, joka ylikuormittuu helposti – ja hyväksymisen prosessi jatkuu edelleen.

Monesti tuntuu, että olen jaksanut vain rikkaan sisäisen maailmani ja mielikuvitukseni avulla. Ne ovat tarjonneet minulle suojapaikan, johon olen vetäytynyt lapsesta asti. Sieltä olen kömpinyt takaisin ihmisten ilmoille aina silloin, kun on ollut sen aika.

Tiedän myös, etten ole herkkyyteni ja siihen liittyvien havaintojeni kanssa yksin. Puhumalla kokemuksistani olen huomannut, että voimakas herkkyys omille ja toisten tunnetiloille ja ympäristön ärsykkeille määrittää monen kokemusta itsestä ja elämästä näkyvämmin tai piilevämmin.

Nuorempana ihmettelin jatkuvasti, miten asiat, jotka minä näin ja koin vahvasti, eivät tuntuneet vaikuttavan joihinkin samalla tavalla. Vasta myöhemmin tajusin, että he eivät koe niitä niin voimakkaasti tai ne eivät kuulu heidän kokemuspiiriinsä lainkaan. Jälkeenpäin olen myös ymmärtänyt, että moni näistä ihmisistä kyllä kokee asioita hyvinkin voimakkaasti, mutta he eivät salli sitä itselleen, koska se pelottaa heitä. Nämä ihmiset ovat kokemukseni mukaan usein niitä, jotka vaativat kaikista kärkkäimmin myös muita tukahduttamaan herkkyyden itsessään. Silloin, kun olen ollut lukossa itseni kanssa, olen toiminut itsekin niin.

On mahdotonta kääntää voimakseen semmoisia puolia itsessään, joista ei ole tietoinen. Kuulostaa itsestään selvältä. Se ei silti tee oman itsen tarkastelusta helppoa, sillä antautuminen omalle ihmisyydelle ja herkkyydelle ei ole pelkkää herkkua.

Kuitenkin, vasta kun antaa kaiken itsessään tulla esiin, voi hyväksyä itsensä semmoisena kuin on. Vasta kun uskallamme katsoa kaikkia ajatuksiamme, tunteitamme ja tekojamme suoraan ja kiertelemättä, voimme ottaa sen kaiken osaksi meitä ja päästää sitten vaihe vaiheelta irti niistä uskomuksista ja toimintatavoista, jotka eivät enää tunnu omilta.

Herkkyyttään omille ja toisten tunnetiloille ja kokemuksille ei kannata piilotella. Ne ovat suuria voimavaroja, joilla voi vaikuttaa omaan ja muiden kasvuun ja hyvinvointiin.

Se, että aistimukset ja tunteet nousevat meissä helposti pintaan, antaa meille mahdollisuuden sukeltaa niiden kautta yhä syvemmälle itseemme ja nousta sieltä jälleen lentoon entistä tietoisempina, rakastavampina ja rehellisen läsnäolevina sekä itseämme että muita kohtaan. Aidon ja tinkimättömän itsetuntemuksen ja siitä kumpuavan läsnäolon voima voi auttaa muuntamaan tukahduttamaamme kollektiivista tuskaa ja pelkoa. Sitä kautta voimme eheytyä yksilöinä ja yhdessä, kaikessa ihmisyydessämme ja keskeneräisyydessämme.

Kirjoittanut Marika Vepsäläinen. Kirjoitus on julkaistu myös Hidasta elämää -sivustolla 27.8.2017.

Verkkokurssi Miten lopetat överiempatian – Käännä haastavat suhteet herkkyytesi voimaksi käynnistyy jälleen keskiviikkona 13.9.2017. Kurssi sopii kaikille herkille, erityisherkille ja herkkyydestään kiinnostuneille, joilla on tapana vetää toisten tunteista ja tarpeista huolehtiminen överiksi oman hyvinvointinsa, jaksamisensa ja haaveidensa kustannuksella.

Lue lisää ja ilmoittaudu mukaan täällä: http://herkkajavahva.fi/verkkovalmennus/

Miten voit päästää irti riippuvuuteen perustuvista ihmissuhteista

Herkät ja överiempaattiset aistivat sanattomasti toisten tunteita ja tarpeita ja kantavat niistä vastuuta oman hyvinvointinsa kustannuksella. He kokevat haastavimmat suhteensa yleensä henkilöihin, jotka ovat emotionaalisesti etäisiä ja ulkoistavat tiedostamattaan vastuun omista tunteistaan muille.

Herkkyys ja myötäeläminen toisten kokemuksissa ovat parhaimmillaan sekä omaa että muiden elämää rikastuttavia ominaisuuksia. Jos niitä käyttää tiedostamattaan epätasapainoisesti, ne voivat johtaa negatiivisiin riippuvuussuhteisiin.

Näissä suhteissa toinen osapuoli käyttää herkän ja överiempaattisen taipumusta mennä mukaan muiden tunnetiloihin ja syyllistää niistä itseään oman vaikean olonsa helpottamiseen. Silloin herkkyys toisten tunne-energioille ja voimakas emptiakyky tuntuvat enemmänkin taakalta kuin lahjalta. Samaan aikaan haitallinen suhdekuvio voi tuntua myös tutulta ja turvalliselta. Sen vuoksi siihen on helppo jäädä koukkuun.

Haastavat ihmissuhteet tuovat meissä pintaan kahlitsevimmat uskomuksemme ja kipeimmät tunnehaavamme, jotta voisimme tarkastella niitä ja päästää niistä irti. Yksi juurtuneimmista käsityksistä, joka meillä on itsestämme ja joka aiheuttaa riippuvuutta ihmissuhteissamme on: olemme lähtökohtaisesti arvottomia ja siksi meidän täytyy olla jotain muuta kuin mitä pohjimmiltamme olemme, jotta kelpaamme muodostamaan suhteita toisiin ihmisiin.

Arvottomuus ja riippuvuus kulkevat käsi kädessä

Koska olemme lapsesta asti yrittäneet tehdä itsestämme jonkun, joka voisi kelvata ja jota voisi rakastaa, emme edes kunnolla tiedä, ketä me pohjimmiltamme olemme. Tietomme ja kokemuksemme kiistattomasta arvostamme ja aidoimmasta olemuksestamme ovat hautautuneet sukupolvelta toiselle siirtyvien häpeän ja arvottomuuden rakenteiden alle.

Kun lapsi syntyy tälle pallolle, hän on täysin riippuvainen huoltajistaan. Hän tarvitsee jatkuvaa huomiota ja huolenpitoa pysyäkseen hengissä ja tunteakseen olonsa turvalliseksi. Jotkut ovat onnekkaita ja saavat lapsuus- ja nuoruusvuosinaan tukea, joka auttaa heitä kokemaan itsensä arvokkaiksi ja rakastettaviksi. Heillä on valmiudet vetää terveitä, kaikkien yhtäläisen arvon tunnustavia rajoja omasta ja toisten hyvinvoinnista huolehtimisen välille.

Mikäli lapsesta ei huolehdita riittävästi, hänen tunteensa sivuutetaan ja hänen tarpeisiinsa ei vastata, hän ei koe oloaan turvalliseksi, hyväksytyksi ja arvokkaaksi. Se, mitä hän on aidoimmillaan ja haavoittuvimmillaan, tulee ylenkatsotuksi ja torjutuksi. Niinpä hän kehittää itselleen selviytymiskeinoksi toimintatavan, jonka avulla hän yrittää tehdä itsestään huoltajiensa vaateiden mukaisen ja lunastaa näin heidän rakkautensa ja huolenpitonsa. Mikäli tämä toimintatapa jää henkilöllä päälle, hänen perusturvan ja omanarvontunteensa voivat myös myöhemmin riippua siitä, miten hän onnistuu puristamaan niitä irti muista ihmisistä.

Empatian vetäminen överiksi, eli oman toiminnan muokkaminen toisten tunteisiin ja tarpeisiin sopivaksi, on monen herkän ehdollistunut keino tehdä itsestään arvokas ja kelpaava. Luulemme, että pystyäksemme olemaan suhteessa muihin, meidän täytyy tehdä itsestämme sopeutuva, omat tunteensa ja tarpeensa sivuuttava, helppo, vaivaton, herkkyyttään muiden ihmisten tunnetilojen tasaamiseen ensisijaisesti käyttävä, yhteisönsä pyyteetön tukipilari, jonka toiveille on tilaa vasta sitten, kun muut ovat saaneet haluamansa – jos silloinkaan.

Olen kokenut monta ihmissuhdetta, joissa välillämme on ollut voimakas yhteys – romanttinen tai muunlainen – ja jossa olemme sorkkineet toistemme arvottomuuden haavoja tulehtumiseen asti.

Omalta osaltani keskeistä on ollut toisen arvottomuuden tunteisiin mukaan meneminen ja omien arvottomuuden tunteideni sivuuttaminen. Mitä enemmän olen paineistanut toista puhumaan omista vaikeista tunteistaan, sitä kauemmaksi hän on vetäytynyt. Minun keinoni ”ratkaista” jumittunut tilanne on ollut yrittää tehdä itsestäni helpompi ja sujuvampi keskittymällä lukemaan toista rivien välistä ja sopeuttamalla tekemiseni hänen olotiloihinsa. Sitten olen syyllistänyt itseäni, kun olen uupunut enkä ole saanut suhdetta toimimaan.

Kun kaksi ihmistä veivaa näin toistensa ympärillä, kyseessä on molemminpuoleiseen riippuvuuteen perustuva suhde. Suhteen osapuolet kiristävät toisiltaan todisteita omasta arvostaan ja rakastettavuudestaan käyttämällä sitä selviytymiskeinoa eli tapaa “varmistaa” toisten rakkaus, jonka he ovat jo lapsuudessaan kehittäneet.

Eheä yhteys itseen eheyttää suhteita toisiin

Katsoin vähän aikaa sitten TedTalkin, jossa Johann Hari -niminen mies puhui siitä, mikä aiheuttaa riippuvuutta. Videolla kerrottiin kokeesta, jossa rotta laitettiin tyhjään häkkiin ilman muita rottia tai minkäänlaisia aktiviteetteja. Häkissä sille tarjottiin kahta erilaista juomapulloa: toisessa oli pelkkää vettä ja toisessa veteen oli sekoitettu heroiinia tai kokaiinia. Rotta valitsi pullon, jossa oli huumetta, jäi siihen koukkuun ja joi itsensä hengiltä. Tähän kokeeseen perustuu yleinen käsitys siitä, että riippuvuus huumeisiin perustuu puhtaasti kemiallisiin koukkuihin eli kun ihminen käyttää huumaavia aineita, hänellä kehittyy niihin automaattisesti kemiallinen riippuvuus.

Samaan aikaan on kuitenkin kehitetty toisenlaista teoriaa. Kun riippuvuuskoe toistettiin rotilla, joilla oli häkissään seurana toisia rottia ja vaikka sun vallan mitä rottamaista aktiviteettia, ne valitsivat ennemmin juoda vettä eivätkä jääneet koukkuun huumeveteen, vaikka sitä maistoivatkin. Hari mainitsee myös Vietnamin sodan veteraanit, joista 20% käytti paljon heroiinia sodan aikana. Käyttäjistä 95% lopetti käytön kuitenkin saman tien palattuaan rintamalta ilman vieroitusoireita tai koukuttumista. Ja mummon, joka lonkkaleikkauksen seurauksena saa sairaalassa heroiinipohjaista lääkitystä, mutta ei siitä huolimatta automaattisesti kotiudu narkkarina.

Kemiallisten koukkujen sijaan Hari selittääkin riippuvuuden syntymisen yhteydettömyyden kokemusten kautta. Meillä ihmisillä on synnynnäinen tarve muodostaa yhteyksiä toisiimme ja mikäli tämä ei meiltä elämässämme onnistu, altistumme helpommin riippuvuuksille:

“Riippuvuuden vastakohta on yhteys.”

Uskon, että tämä pätee myös ihmissuhteisiin. Mitä aidompaan ja eheämpään yhteyteen pystymme, sitä vähemmän suhteemme perustuvat haitalliselle riippuvuudelle, jossa sälytämme vastuun oman arvomme kokemisesta toisille. Jotta pystymme eheisiin suhteisiin muiden kanssa, tarvitsemme kokea eheyttä myös itsessämme. Eheys tarkoittaa kokonaisuutta, kokonaista. Emme voi olla kokonaisia ja kokea silti olevamme arvokkaita, jos otamme itsestämme vain ne kivoimmat, helpommin hyväksyttävät puolet.

Kun pakoilemme lapsuudesta asti padottuja häpeän ja arvottomuuden tunteitamme erilaisiin riippuvuuksiin, estämme itseämme olemasta kokonaisia eli kaikkea sitä, mitä olemme. Siihen kokonaisuuteen kuuluvat myös vaikeat kokemuksemme ja niiden jättämät haavat. Kipeisiin, padottuihin tunteisiin ei tarvitse jämähtää, vaan työstää ne läpi ja hyväksyä ne osaksi omaa eheyttä, sitä keskeneräistä kokonaisuutta, joka on. Näin tunnehaavoihin liittyvä lataus, joka vetää puoleensa saman haastavan suhdekokemuksen kerta toisensa jälkeen, alkaa hellittää. Samalla näemme, että muutkin ihmiset, ne kaikista haastavimmatkin, kipuilevat vain omien yhteydettömyyden kokemuksiensa kanssa.

Oma kokemukseni riippuvuussuhteiden raukeamisesta on, että nykyään en enää koe tarvetta lähteä mukaan entisenlaiseen arvottomuuden pingispeliin, vaikka toinen siihen kutsuisikin. Tunnekoukut näissä tilanteissa ovat osaltani laimentuneet sitä mukaa, kun olen työstänyt arvottomuuden ja kelpaamattomuuden tunteitani. Siksi sama vanha suhdemylly ei enää käynnisty eivätkä  jännitteiset tilanteet pitkity samalla tavalla kuin aikaisemmin. Jää vain yhteyden kokemus, joka sallii molempien olla, mitä on.

Miten voit luoda eheämmän yhteyden itseesi?

Työstämällä tunnelukkojasi ja -haavojasi.

Metodeja tähän on monia erilaisia. Emotionaalisen tuskamme työstäminen on kuitenkin ratkaisevaa itsetuntemuksemme kasvattamisessa, hyvinvoinnissamme ja “valaistumisessamme”. Oman tunnekehomme ja sen kipupisteiden kieltäminen ja kiertäminen pitää meidät jumissa samoissa tuskallisissa kaavoissa, joita käytämme välttääksemme kohtaamasta arvottomuuden ja häpeän tunteitamme.

Minulle keskeinen ja toimiva keino kohdata omat vaikeimmt tunteeni on ollut tulla tietoiseksi tunnekehostani ja muodostaa yhteys osaani, jota kutsun sisäiseksi lapsekseni. Olen tehnyt tätä säännöllisillä harjoituksilla, joissa hyödynnän tietoisesti omaa energiaani sisäisen pienen Marikani eheyttämiseen. Olen itse äitinä itselleni.

Sisäisestä lapsesta ja sen löytämisestä puhutaan eri yhteyksissä henkisen kasvun kirjallisuudesta sosiaalisen median päivityksiin, joissa aikuiset antautuvat ilolle ja hulluttelulle, joskus parin kaljan tai viinin rohkaisemana. Monesti kuplivaa iloa pidetään yhteiskunnassamme lapsenomaisena, sisäisen lapsemme ilmaisuna.

Samalla lailla kun sisäinen lapsemme ilmaisee iloaan, se näyttää myös tuskaansa voimakkaasti. Tätä tapahtuu erityisesti suhteissa ja tilanteissa, jotka viiltävät vanhat haavamme auki kipeimmin. Silloin herkkä, avoin ja rakastava sisäinen lapsesi kertoo sinulle, että se on edelleen jumissa niissä kokemuksissa, joissa syvimmät tunnehaavasi syntyivät. Sen muistuttaa sinua siitä, kun sinun piti alkaa suojelemaan itseäsi esimerkiksi överiempatian ja ylivastuullisuuden keinoin kokeaksesi turvaa maailman kolhiessa.

Sisäinen lapsesi odottaa edelleen, että joku näkisi, hoivaisi ja rakastaisi häntä. Sinä sovit siihen rooliin mainiosti. Voit vaikka aloittaa siitä, kun joku kohtelee sinua seuraavan kerran huonosti. Kun joku kohtelee sinua arvottomasti eli omasta arvottomuudestaan käsin, kohtele itseäsi ja sisäistä lastasi erityisen arvostavasti ja rakastavasti. Kun on herkkä, ylivastuullinen ja itsesyyllistävä, on huonoa kohtelua kokiessaan helppo alkaa mollaamaan itseään ja sanomaan, että tämä on jollain tapaa omaa syytäni ja itseni aiheuttamaa.

Kuten lasten kanssa yleensäkin, tämä lähestyminen ei tuo toivottuja tuloksia. Se vaan syöksee lapsen yhä syvemmälle huonommuuden syövereihin ja pitää yllä sukupolvelta toiselle siirtyvää häpeän ja arvottomuuden taakkaa. Sinä voit vapauttaa sisäisen lapsesi tästä taakasta vaihe kerrallaan. Silloin sisäinen lapsesi voi kokea sitä rakkautta, huolenpitoa, turvaa ja nähdyksi tulemista, jota vaille se on jäänyt. Silloin myös lapsenomainen ilo ja luovuus voivat virrata vapaammin.

Kun työstät tunnehaavojasi, niiden ote sinusta höllenee. Pakottavat yhteydet aikaisemmin haastaviksi kokemiisi ihmisiin laimenevat, kun käsittelet niitä kipukohtia, joita sinussa on noussut pintaan heidän seurassaan. Kun kohtaamme itsemme rehellisesti ja olemme teeskentelemättä kaikkea sitä, mitä olemme, kokemuksemme omasta elämästämme ja suhteistamme muuttuu tunnetasolla kypsemmäksi ja vapaammaksi. Ymmärrämme, että tunteita on eri syvyisiä ja eri lähteistä. Kipuilevassa tilassa olevan tunnekehon tuottamat kokemukset eivät todellakaan ole se ainoa taso, jolla meidän on mahdollisuus olla suhteissa toisiimme.

Se, että hyödynnämme haastavien, riippuvuuteen perustuvien suhteiden antamat kasvumahdollisuudet kohtaamalla ja purkamalla niissä pintaan nousevat tunnemallimme, on merkittävää sekä itsellemme että muille. Kun mallit tulevat tiedostetuiksi ja puretuiksi, ne eivät siirry enää samalla tavalla omille lapsillemme ja muille seuraavien sukupolvien edustajille – ja näyttävät vaihtoehdon toisenlaisesta suhtautumisesta myös aikuisille, joiden kanssa olemme tekemisissä. Se on merkittävä panos koko ihmiskunnan kehitykseen ja hyvinvointiin. Sen meistä jokainen voi antaa oman kypsymisensä, eheytymisensä ja itsensä arvostavan rakastamisen kautta.

Kirjoittanut Marika Vepsäläinen. Kirjoitus on julkaistu myös Hidasta elämää -sivustolla 27.3.2017.

3 tapaa puhjeta kukkaan

Tunteiden tukahduttaminen ei tee hyvää kenellekään, mutta herkälle ja empaattiselle tunteiden patoamisen kulttuurissa eläminen on erityisen raskasta.

Kun aistii helposti toisten pinnan alla kuplivia tunne-energioita ja olotiloja ja yhdistää siihen omat voimakkaat tunteensa, joiden ilmaiseminen ei ole sallittua, elämä tuntuu välillä todella kuormittavalta.

Koska meidät on kulttuurillisesti ohjelmoitu uskomaan, että tunteemme – ja varsinkin negatiiviset sellaiset – ovat vääriä ja tekevät meistä epäonnistuneita, pelkäämme tunteitamme ja patoamme niitä. Tunteiden tukahduttaminen on yleisesti hyväksytty ja ”normaalina” pidetty toimintatapa parisuhteissa, perheissä, työpaikalla ja muissa ihmissuhteissa. Ajattelemme, ettei ”hyvä”, ”menestynyt” ja ”henkinen” ihminen koe tai ainakaan näytä negatiivisia tunteita. Ja että olemme jotenkin viallisia, kun niitä meissä joka tapauksessa nousee.

Kun vangitset tunteesi, vangitset itsesi

Kun vangitsemme omat tunteemme, vangitsemme itsemme kierteisiin, joissa kulutamme ison osan energiastamme ei-toivottujen tunteidemme tukahduttamiseen. Teemme tätä muun muassa suorittamalla elämäämme ulkopuolelta tulevien odotusten mukaisesti. Saatamme pistää tukahduttamiseen niin paljon paukkuja, että energiaa ei jää mihinkään muuhun ja uuvumme kokonaan.

Kun padotut tunteet kuitenkin pyrkivät väkisellä pintaan, painamme ne upoksiin pakonomaisilla riippuvuussuhteilla eri asioihin, kuten alkoholiin, huumeisiin, lääkkeisiin, shoppailuun, seksiin, syömiseen, ulkonäkömme muokkaamiseen, uhka- ja tietokonepeleihin, työhön, rahaan, treenaamiseen, Netflixiin, itsemme kehittämiseen, sosiaaliseen mediaan, tavoitteiden saavuttamiseen ja kipeisiin ihmissuhteisiin.

Erityisen näkyviksi tuskalliset tunnemallit tulevat läheisissä ihmissuhteissamme. Herkällä ja empaattisella tunteiden patoaminen ilmenee usein ylivedettynä empatiana ja ylivastuullisuutena toisten ihmisten tunteista ja tarpeista. Voimakkaasti toisten tunteita aistivalle keskittyminen toisten olotiloihin on keskeinen keino olla kokematta omia tunteitaan. Vaikka kuormitummekin toisten tunne-energioista, on silti usein helpompaa tuntea toisten tunteita kuin omiaan.

Kierre juontaa lapsuudestamme. Kun herkkä, empaattinen ja vanhempiensa edessä täysin auki oleva lapsi syntyy perheeseen, jossa sukupolvien ajan tukahdutetut tunteet keräävät painetta pinnan alla, hän aistii tämän pakkautuneen tunne-energian voimakkaasti. Tästä perheen epävakaasta tunneilmapiiristä muodostuu herkän ja intuitiivisen lapsen todellisuus. Siihen kuuluvat käsittelemättömistä tunteista johtuva jatkuva turvattomuuden tunne ja ristiriita siitä, miten tunteiden kanssa tulisi ylipäätään olla ja elää.

Lapsi hakee tasapainoa ja turvaa lukemalla vanhempiensa tunteita ja olotiloja rivien välistä. Hän sopeuttaa omaa sisäistä tilaansa ja ulkoista toimintaansa semmoiseksi, mikä milläkin hetkellä sopisi parhaiten hänen huoltajiensa oloon ja auttaisi välttämään tilanteet, joissa lasta häpäistään siitä, että hän on kaikkine tunteineen hankala, vaativa ja kelpaamaton. Lapsi kehittää toisten tunteiden aistimisesta ja oman toimintansa muokkaamisesta niiden mukaisesti selviytymiskeinon, jonka turvin hän yrittää navigoida myös aikuisena.

Kunnes tunteiden tukahduttaminen käy liian raskaaksi eikä kaltaisemme herkkä ihminen pysty enää pidättelemään sisällään kuplivaa elämää. Silloin voi tehdä ainakin nämä kolme asiaa, jotka auttavat purkamaan vanhoja rakenteita ja antamaan lisää tilaa sille tunnemallien takana odottavalle itsellemme, joka odottaa vuoroaan tulla näkyväksi ja puhjeta kukkaan.

1. Tunteidesi tunteminen

Se, että pelkäämme tunteitamme ja patoamme niitä, estää meitä ottamasta ratkaisevia askeleita itsetuntemuksemme syventämisessä ja itsemme ja elämämme tärkeimmäksi auktoriteetiksi tulemisessa. Kun yritämme väistellä jotain meille niin ominaista asiaa kuin tunteemme, pidämme itsemme pieninä, pelokkaina ja ulkopuolelta helposti manipuloitavina.

Tunteidemme tunteminen avaa oven uskomuksiimme itsestämme ja maailmasta. Monet uskomukset, joita meillä on, ovat erilaisia versioita siitä, että emme ole pohjimmiltamme riittäviä, hyväksyttyjä, oikeanlaisia, rakastettuja ja rakastamaan kelpaavia. Ne perustuvat muun muassa lapsuuden kokemuksiimme ja tiedostamattomiin tulkintoihimme, joita sillon teimme kokemastamme.

Niin kauan, kun emme tiedosta näitä uskomuksiamme, olemme niiden armoilla olevia heittosäkkejä. Meitä voi ohjailla uskomustemme mukaisesti esimerkiksi ostamaan tavaroita, joita emme tarvitse ja roikkumaan ihmissuhteissa, jotka tuhoavat meidät. Tämä tapahtuu vahvistamalla uskomuksiamme erilaisin viestein riittämättömyydestämme ja kelpaamattomuudestamme. Ympäristömme ja media ovat näitä viestejä pullollaan. Ja jokainen näistä viesteistä, joka saa meidät toimimaan totutuilla tavoillamme, vetoaa ensin kyseiseen uskomukseen liittyvään tunteeseemme, kuten syyllisyyteen tai huonommuuteen.

Niin kauan, kun emme ole valmiita kokemaan näihin uskomuksiimme liittyviä negatiivisia tunteitamme, emme voi myöskään vapautua niiden vaikutuksesta. Kun uskallamme tuntea tunteemme ilman tuomitsemista, opimme tunnistamaan, missä yhteyksissä tietyt negatiiviset tunteet leimahtavat liekkeihin kerta toisensa jälkeen. Ne ovat tilanteita, joissa koemme esimerkiksi voimakasta hylätyksi tulemisen pelkoa.

Näissä tilanteissa tunteemme viestittävät meille, että tunnekehossamme on kipeä kohta, jota kannattaisi tarkastella lähemmin. Kipu kertoo meille, että tilanne, jossa olemme lapsuudessamme tai nuoruudessamme kokeneet hylätyksi tulemista ja torjuntaa erityisen haavoittavasti, on säilöytyneenä tunnekehoomme ja aktivoituu joka kerta, kun koemme vastaavaa uhkaa aikuiselämässämme. Samalla aktivoituu myös tunnehaavaan liittyvä negatiivinen uskomus. Tunnehaavamme ja rajoittavat uskomuksemme toimivat siis yhteistyössä.

Mikäli haluamme kypsyä tunne-elämältämme, tunnekehoomme jumahtanut, tukahdutettu energia on laitettava liikkeelle. Kun tunteen antaa tulla ja sen läpi elää, avautuu sen jälkimainingeissa tyyni tila, jossa tunteen takana olevan uskomuksen voi nähdä kerta kerralta selkeämmin. Tukena voi käyttää erilaisia kehollisia harjoitteita, kuten sydänkeskusmeditaatiota, jotka auttavat keskittymään meistä itsestämme nouseviin viesteihin ja muuntamaan tunne-energioita tietoisesti. Kerron tästä esimerkin.

Olin vähän aikaa sitten viikonloppumatkalla tanssitapahtumassa, jossa minun oli tarkoitus myös kilpailla. Tanssiminen on minulle todella tärkeää ja rakasta tekemistä, mutta siinä kilpaileminen on minulle haastavaa. Koen siinä syvää riittämättömyyden ja epännistumisen pelkoa.

Heti ensimmäisenä iltana, ennen kuin olin kerennyt ottaa askeltakaan tanssilattialla, minulle nousi kuume. Jäin hotellille lepäämään. Seuraavana päivänä, kaiken järjen vastaisesti, nappasin kuitenkin särkylääkkeeen ja osallistuin kilpailuun. Se meni totaalisesti penkin alle. Koska oloni vain huononi, vietin loput viikonlopusta sängyssä maaten. Aikani netissä roikuttuani tunsin, että en enää voinut väistellä sisälläni kasaantuvaa pettymystä ja häpeää siitä, että en pärjännyt. Sillä, että olin tanssinut kipeänä, ei ollut merkitystä.

Annoin siis kaiken häpeän, pettymyksen ja pelon tunteiden tulla. Se ei ollut todellakaan kivaa. Se, että siirsin huomioni kehooni ja keskelle rintaani sydänkeskukseeni, helpotti ja nopeutti tunne-energioiden kokemista.

Tunnemyrskyä seurasi selkeys, jonka ilmestymiseen olen jo oppinut luottamaan. Siinä tyynessä pisteessä näin, miten kaikki torjunta ja epäonnistuminen, jota olin kokenut tuona viikonloppuna ja aikaisemmin harrastukseni parissa, iskivät kuin tikari suoraan lapsuudenaikaisiin riittämättömyyden haavoihini. Tajusin edelleen uskovani, että minussa oli pohjimmiltani jotain niin pielessä, että en voi olla kelpaava johonkin niin hyvältä tuntuvaan kuin tanssiin, saatikka kehittymään ja kilpailemaan siinä itselleni sopivassa tahdissa.

Oli helpottavaa nähdä, mitä ahdistavan jännityksen, epäonnistumisen pelon ja häpeän takana piilotteli. Oli myös huojentavaa huomata, että herkkyys omille tunteille on kuin onkin vahvuutta. Niiden kautta on mahdollista avata portteja entistä kirkkaampaan selkeyteen siitä, mikä minua pitää jumissa kierteen lailla toistuvissa, tuskallisissa tunnemalleissa.

Kun vaikeat tunteet sallii ja päästää pintaan silloin, kun ne tulevat, niiden energia vapautuu ja vapauttaa omaa olemista kerros kerrallaan.

2. Sydämesi ääneen luottaminen

Koska herkkä ja empaattinen aistii ympäristöstään ja ihmisten välisestä kanssakäymisestä asioita, joita muut eivät vaikuta tiedostavan tai ottavan tosissaan, hän alkaa helposti ajatella olevansa vääränlainen ja ulkopuolinen. Käsitystä vahvistavat suhteet emotionaalisesti etäisiin ihmisiin, jotka pitävät herkän havaintoja outoina, vaivaannuttavina ja pelottavina. Pystyäkseen toimimaan ihmissuhteissa ja osana yhteiskuntaa herkkä sopeuttaa itseilmaisunsa ja toimintansa yleisiin tapoihin sopivaksi. Hänen voimakas tunne-elämänsä ja vahva intuitionsa hukkuvat arjen alle.

Mitä enemmän käytämme energiaamme tunteidemme tukahduttamiseen ja itsemme sovittelemiseen ulkopuolelta tuleviin muotteihin, sitä vähemmän meillä jää kaistaa kiinnittää huomiotamme sydämemme ääneen. Tämä näkyy erilaisina kehon ja mielen epätasapainotiloina, pahoinvointina ja viihtymättömyytenä omissa nahoissamme ja elämässämme. Niin kauan, kun luotamme johonkin ulkopuoliseen enemmän kuin omaan sisäiseen opastukseemme, olemme myös muilta tulevan hyväksynnän ja palautteen armoilla.

Jotta voimme testata sydämemme opastusta ja opetella luottamaan siihen yhä vahvemmin, meidän on ensin kuunneltava sitä. Sydämen viestit eivät riehu ja revi, vaan nousevat meissä ennemminkin tilaan ja hiljaisuuteen. Siksi ne eivät pääse pintaan, mikäli negatiiviset tunnemallit ja muu hälinä varastavat kaiken huomiomme draamallaan. Kun tunnetaakat purkautuvat, se, kuka olet niiden takana, pääsee esiin ja virtaamaan sinussa vapaammin ja täydemmin.

Omalla kohdallani ratkaiseva askel oli se, että aloin päästää irti entisestä, kuormittavasta työelämästäni ja riippuvuuteen perustuvista ihmissuhteista. Otin aikaa – uupumisen ja haastavien kokemusten seurauksena – itseeni tutustumiseen ja tuskaisten tunnemallieni työstämiseen. Sisäinen pusku muutokseen oli tuntunut jo muutaman vuoden ajan. Kun siivosin hiljentymiselle ja tekemättömyydelle enemmän tilaa, sydämeni ääni voimistui ja aloin tunnistaa paremmin sen viestit ja visiot. Sen seurauksena arjestani on muovaantunut vuosi vuodelta yhä enemmän semmoista, joka tuntuu omalta ja jossa viihdyn.

Sisäinen, intuitiivinen viisautesi ja sen kuunteleminen on siis ratkaisevassa roolissa siinä, että pystyt huolehtimaan ja tukemaan itseäsi juuri sinulle sopivilla tavoilla kussakin elämäntilanteessa. Siksi sille kannattaa tehdä tilaa voimistua ja hengittää.

3. Sytyttävimpien visioidesi toteuttaminen

Kun tunnekehomme kipukohdat paranevat eivätkä enää pidä meitä otteessaan, se, mitä haluat ilman niiden pelokasta vaikutusta, kirkastuu. Meissä saattaa nousta kokonaan uusia visioita ja suuntia. Tai joku aihio, joka on kulkenut mukanamme jo vuosien ajan, saa uudenlaista voimaa. Usein kaikki nämä.

Kun padotut tunteemme purkautuvat ja sisäiset, sytyttävät visiomme saavat tarpeeksi tilaa tulla pintaan ja nähdyiksi, olemisemme muuttuu yhä enemmän semmoiseksi, joka tuntuu meistä itsestämme totuudelliselta ja vapaalta. Silloin meitä ei enää rajoita tarve miellyttää muita tai sopia mihinkään ulkopuolisiin uskomuksiin ja järjestelmiin, joiden mukaan ennen arvotimme itsemme ja toiset.

Vaikka aloitin tanssiharrastuksen aktiivisesti vasta kolmekymppisenä, olen nähnyt unia ja visioinut tanssimisesta nuoresta asti. Erityisen eläväisiä ja lohduttavia nuo visiot ovat olleet stressaavina ajanjaksoina, jolloin olen sukeltanut mielikuvitukseeni saadakseni lohtua, innoitusta ja turvaa. Todeksi ne alkoivat käydä tässä materiaalisessa elämässäni siinä vaiheessa, kun annoin niille aikaa ja tilaa osana viikoittaista arkeani.

Se, että joku visio sytyttää sinut erityisesti, ei kuitenkaan tarkoita sitä, että sen toteuttaminen olisi täysin haasteetonta. Usein ne suunnat, jotka tuntuvat meille kaikista tärkeimmiltä, vaativat meitä myös kohtaamaan itsemme yhä uusilla tasoilla. Kun sydämemme kutsuu meitä laajentumaan, se todellakin laittaa meidät kasvotusten kipeimpien rajojemme kanssa. Erona aikaisempaan kuitenkin on, että opit tuntemaan itseäsi ja kasvat asioiden parissa, jotka tuntuvat sinusta omilta ja merkityksellisiltä.

Tanssi on minulle hyvällä tavalla laajentavaa myös siksi, että en ole koskaan erityisemmin viihtynyt fyysisessä kehossani. Olen tuntenut sen rajoittavaksi vankilaksi, jossa kaikki tapahtuu liian hitaasti, jossa joudun tuntemaan fyysistä ja henkistä kipua, joka reagoi liian herkästi kaikkeen ja vaatii puuduttavia rutiineja voidakseen hyvin. Tanssin kautta olen kuitenkin opetellut läsnäoloa kehossani ja hyväksymään sen uudella tavalla. Kehoni turhauttaa minua edelleen välillä suunnattomasti, mutta saan siitä myös käsittämättömän paljon iloa. Koen viimein käyttäväni fyysistä olemustani johonkin, mikä kumpuaa suoraan sielustani. Paradoksaalista on, että koen nyt olevani monella tapaa vapaampi ja kukoistavampi kuin ennen, juuri kehoni ansiosta.

Mikäli haluamme viedä maailmaa suuntaan, jossa ihmisyys, inhimillisyys, herkkyys ja aitous saavat lisää tilaa, se maailma syntyy meidän kauttamme. Kun työstämme patoutuneita tunne-energioitamme, pelkomme arvottomuudestamme ei voi enää ohjata meitä. Sen sijaan voimme nauttia siitä, miten elämä virtaa meissä ja kauttamme vuolaasti ja vapaasti.

Kirjoittanut: Marika Vepsäläinen. Kirjoitus on julkaistu myös Hidasta elämää -sivustolla 23.2.2017.

Luotan ja rakastan – siis tuotan pettymyksiä

“Sinun ei tarvitse pitää huolta minusta. Pidä huolta sinusta. Ja jos tahdot, pidä huolta meistä”.

Mies sanoo tämän minulle hitusen turhautuneena, hammastaan purren.

Olemme istuneet vastatusten toista tuntia, keskustelleet tai “vääntäneet”, niin kuin jossain päin Suomea sanotaan, parisuhteen tästä tai tuosta. Ilta on jo myöhällä ja väsymyksessäni olen lipsahtanut. Lipsahtanut siihen vanhaan tuttuun paikkaan, jossa minä olen koko elämäni ollut niin kovin taitava: ennakoimaan, arvioimaan ja ennen kaikkea, huolehtimaan toisen tarpeista ja tunteista.

Tai siis tavallaan. Tavallaan minä huolehdin toisen tarpeista ja tunteista. Siltä se voi näyttää. Siltä se voi kuulostaakin. Mutta kun ollaan rehellisiä, eikä edes ihan niin kamalan, se, jonka tunteiden satuttamista vastaan kaikista sitkeimmin taistelen kaikessa muista huolehtimisessani, olen minä itse. Minä nimittäin pelkään, kammoan enemmän kuin miltei mitään muuta sitä painavaa, teräväkulmaista, upottavaa tunnetta vatsanpohjassani, joka syntyy siitä, kun joku lähelläni pettyy.

Tarina siitä, miten minä kasvoin aikoinani ihmiseksi, joka koittaa viimeiseen asti suojella läheisiään heidän negatiivisilta tunteiltaan ei ole mitenkään kovinkaan erityinen. Se on yksi osa voimakasta herkkyyttä ja toinen perheympäristöä, jossa tunteista ei puhuttu, saati sitten avoimesti kohdattu. Se on iso annos pelkoa ja levottomuutta siitä, että ne, joiden käsissä on vastuu ja valta huolehtia minusta, monin tavoin niin avuttomasta lapsesta, eivät kaiken sen haastavan ja raskaan lomassa, joka pinnan alta oli niin vahvasti aistittavissa, kykenisi huolehtimaan itse itsestään.

Ja se on aimo kauhallinen häpeää ja itseinhoa, sellaista, joka sai minut uskomaan, että ainoastaan muuttumalla siksi, mitä kaikki muut minusta toivovat, saattaisin tulla, edes hetkeksi, rakastetuksi.

Joten minä opin yrittämään, tekemään ihan vaan kaikkeni, muuttamaan ihan vaan kaiken itsessäni, jotta kaikilla olisi hyvä olo koko ajan, mieluiten aina.

Ja yhä minä yritän, yritän sitä vimmaisemmin mitä vähemmän kotona ja turvassa itsessäni olen.

Yritän miellyttää, yritän ennakoida toisen toiveita ja odotuksia, yritän olla se, joksi hän minut kuvittelee, antaa sitä, mitä hän tahtoo. Teen kaikkeni, jottei minun tarvitsisi tuntea tuota sisäisen pakokauhun nostattavaa tunnetta toisen pettyessä. Kunnes minä tunnen sen taas.

Sillä kyllähän joku lähelläni pettyy. Ja useinkin.

Joku lähelläni pettyy kun en osaakaan kuunnella niin syvästi kuin hän tahtoisi, ymmärtää niin nopeasti kuin hän toivoisi. Kun olenkin väsynyt ja kärttyinen silloin, kun toinen odottaa aurinkoa ja lämpöä. Kun vetäydyn ja sulkeudun omaan tilaani silloin, kun toinen tahtoisi minulta läheisyyttä ja läsnäoloa. Silloin, ainakin. Silloin kuin niin monesti muutenkin.

Valehtelisin jos sanoisin, että minusta on tullut elämän, iän tai kokemuksen myötä kovasti paksunahkaisempi. Että tuntisin oloni nykyään paljon vähemmän hankalaksi, hengitykseni vähemmän kireäksi silloin, kun joudun laittamaan omat tarpeeni toisen toiveiden edelle. Totuus on, että tuo hetkellinen epämukavuus on yhä miltei yhtä voimakas kuin mitä se on ollut ikänä. Se mikä on kuitenkin muuttunut on, etten enää anna tuon epämukavuuden välttämisen määrittää omaa toimintaani, ohjata omaa elämääni.

Annan itseni tuntea pakokauhuni siitä, mitä käy nyt kun en olekaan kaikista ja kaikille täydellinen ja kaikkea aina, näen pienen tytön minusta, joka vielä uskoo tämän merkitsevän maailmanloppua, rutistan häntä mielessäni rauhoittavasti ja annan tuon tunteen mennä.

Sillä minun tarpeistani minun on huolehdittava. Ainoastaan minun tarpeeni voin minä lopulta todella tuntea. Minun tarpeistani, en kenenkään muun, voin minä ainoastaan lopulta vastata. Ja ainoastaan silloin, ainoastaan kun otan vastuun omista tarpeistani, kun tuon suhteeseen näkyväksi ja kuuluvaksi myös omat toiveeni, olivat ne sitten kuinka ristissä toisen odotusten kanssa tahansa, voi rehellistä, aitoa, ja varsinkaan tervettä suhdetta minun ja toisen välillä olla olemassa ollenkaan.

“Sinun ei tarvitse pitää huolta minusta. Pidä huolta sinusta. Ja jos tahdot, pidä huolta meistä”.

Minua ärsyttää vähäsen, kun tämän miehen täytyy olla minua fiksumpi. Mutta tänään kuten niin monesti aikaisemmin hän kuitenkin on. Jos aion, kuten minä aion, luoda elämääni ihmissuhteita, jotka ovat jotain muuta kuin kipeä kopio lapsuudestani, joissa minä toimin jotenkin muuten kuin tuo hätääntynyt kuusivuotias menneisyydestäni, minun on uskallettava luottaa toiseen tarpeeksi antaakseni hänen kantaa vastuun omista tunteistaan ja tarpeistaan.

Minun tehtäväni on pitää huolta omistani.

Pitää huolta omista tunteistani ja tarpeistani, ja tuoda nämä tarvittaessa esille, vastuullisesti ja välittävästi, silloinkin, kun ne haastavat tai harmittavat.

Tämän rehellisyyden ja rohkeuden, ja ainoastaan tämän rehellisyyden ja rohkeuden myötä minä voin omalta osaltani antaa oikean mahdollisuuden tälle suhteelle; antaa mahdollisuuden, ja pitää huolta meistä.

Aito suhde edellyttää minulta sitä, että uskallan antaa toisen nähdä minut omana itsenäni. Että uskallan antaa toisen rakastaa, jos hän on rakastaakseen, minua tällaisenä: paikoitellen hankalana, tarvitsevana, väsyneenä, epäsosiaalisena ja itsekkäänäkin.

Toisin kuin menneessäni, tänä päivänä minulla on kuitenkin varaa ottaa tuo riski. Minulla on varaa antaa toisen nähdä myös heikkouteni ja pettymyksen tuottava epätäydellisyyteni.

Minulla on varaa, sillä enää en, toisin kuin tuolloin joskus, ole riippuvainen siitä, rakastaako tämä toinen minua tästä kaikesta huolimatta. En ole enää riippuvainen tästä, sillä minä tiedän tuli mitä tahansa, että minä rakastan itseäni.

Ja minulla, oi aikuisuuden autuus, on kyky, ja valta pitää huolta omasta, paikoitellen hankalasta, aina epätäydellisestä itsestäni.

Vieraskirjoituksen on kirjoittanut Alma Sipilä. Alma laulaja-lauluntekijä, psykologi, kehorakkausradikaali ja lempeyden puolestapuhuja.

4 asiaa, jotka olen oppinut haastavista ihmissuhteista

Herkkä ja överiempaattinen aistii voimakkaasti toisten tunteita ja tarpeita ja ottaa ne omalle vastuulleen. Kun tällainen henkilö tuntee voimakasta vetoa ihmiseen, jonka kanssa suhteen saaminen toimimaan on haastavaa tai mahdotonta, hän vetää toisen olotilojen ja mielenliikeiden tulkitsemisen totaalisesti yli.

Tätä tapahtuu erityisesti suhteissa, joissa toinen osapuoli on emotionaalisesti ailahteleva ja saavuttamattomissa. Näissä suhteissa on käynnissä jatkuva kissa-hiiri -leikki, jossa herkkä ja empaattinen käyttää energiansa toisen lukemiseen ja omien tunteidensa, tarpeidensa ja toimintansa sopeuttamiseen niin, että saisi puristettua toisesta irti edes pienen hetken läheisyyttä ja avautumista. Vaikka överiempaattisen vointi huononee ja voimat ehtyvät, hänen tuntemansa energeettinen yhteys voi olla niin vahva, että hän saattaa vetää itsensä kerta toisensa jälkeen loppuun epätoivoisen suhteen vuoristoradassa.

Mikäli olet kokenut tällaisen syvän, jopa pakottavan voimakkaan yhteyden jonkun kanssa, siihen on voinut liittyä myös selittämätön tunnistamisen kokemus. Ikäänkuin hän olisi kadoksissa ollut puolikkaasi, jotka on viimein saapunut täydentämään sinut. Kohtaamisenne on ollut intensiivinen. Olette saattaneet sukeltaa joksikin aikaa euforiseen kuplaan, jossa ylitsevuotava rakkauden energia on lävistänyt teidät. Kaikki on ollut mahdollista.

Kunnes yhtäkkiä, ilman sen kummempaa varoitusta, olette tömähtäneet takaisin maan pinnalle ja pelkonne ja ahdistuksenne ovat ryöpsähtäneet yli äyräiden. Kupla on poksahtanut ja olette molemmat taantuneet käytöksessänne teini-ikäisen tai jopa pienen lapsen tasolle ja ihmetelleet, mitä nyt tapahtuu.

Olen kokenut tämmöisen voimakkaan yhteyden useaan kertaan. Jokainen niistä on nostanut pintaan uuden kerroksen omia pelkojani ja rajoitteitani, jotka liittyvät lapsuudesta asti kantamiini uskomuksiin siitä, että olen riittämätön rakkauteen.

Samalla tavalla, kun nämä “puolikkaani” ovat täydentäneet minua myönteisissä ominaisuuksissani, myös pelkomme ja rajoitteemme ovat olleet lähes täydellisesti toisiaan täydentäviä. Olemme molemmat pohjimmiltanne pelänneet olevamme kelpaamattomia rakastettaviksi ja tulevamme toistemme hylkäämäksi, mutta ilmentäneet näitä pelkoja juuri päinvastaisilla tavoilla, kuin kolikon kaksi puolta.

Aistin todella herkästi muiden tunteita, tarpeita ja olotiloja ja olen kokenut, että minun on täytettävä ne oman itseni, hyvinvointini ja ilmaisun vapauteni kustannuksella, että olisin kelvollinen rakkauteen. Siksi olen vetänyt puoleeni suhteita, joiden toinen osapuoli on ollut emotionaalisesti etäinen, keskittynyt itseensä, tarvinnut jatkuvaa ihailua ja odottanut minun ottavan vastuun hänen tarpeidensa tyydyttämisestä.

Näissä suhteissa olen “saanut” vetää oman rajoittavan selviytymiskeinoni – eli överiempatian, ylivastuullisuuden ja itseni syyttämisen toisen tunteista ja tarpeista – äärimmilleen. Olen keskittynyt täysillä toisen olotilojen, hänen tekemistensä ja tekemättä jättämistensä ja tunteidensa tulkitsemiseen. Olen kieriskellyt jatkuvassa syyllisyydessä ja kokenut repivää ristiriitaa siitä, että en ole pystynyt sopeuttamaan omaa sisäistä tilaani, reaktioitani ja toimintaani semmoiseksi, että olisin onnistunut toisen tunnelukkojen avaamisessa.

Olen miettinyt pääni puhki, miten saisin hänet vuorostaan osoittamaan edes hetken kiinnostusta siihen, miltä minusta tuntuu ja avautumaan kanssani rakkaudelle ja yhteydelle. Olen sivuuttanut omat visioni, toiveeni, tunteeni ja tarpeeni. En ole osannut huolehtia itsestäni enkä vetää rajoja sille, miten paljon energiaa kannattaa keskittää toiseen ja miten paljon itseeni. En ole tullut nähdyksi aitona itsenäni, koska olen lamaannuttanut itseni suojakuoren taakse, jossa olen toivonut toisen viimein avautuvan ja tulevan lähemmäksi. Olen alentanut itseni arvottomuuden kuopan pohjalle ja turhaan odottanut toisen nostavan minut sieltä ylös.

Haastavat suhteet räjäyttävät rajoittavat uskomuksemme

Haastavat ihmissuhteemme ovat lähes poikkeuksetta kopioita siitä lapsuuden kiintymyssuhteestamme, joka on saanut meidät tuntemaan eniten arvottomuutta, hylätyksi tulemista ja kelpaamattomuutta. Jos mietit vaikeimpia suhteitasi, todennäköisesti löydät niistä yhtymäkohtia suhteestasi siihen vanhempaan tai huoltajaan, jonka rakkautta olisit halunnut kaikista eniten, mutta jota ilman koit jääneesi.

Elämä tarjoilee meille uusintakierroksia aikuisina tästä haastavasta huoltajasuhteesta, jotta heräisimme tiedostamaan ja purkamaan ne uskomukset, jotka olemme omasta arvottomuudestamme sen pohjalta muodostaneet. Suhteiden tarkoituksena on saada meidät kyseenalaistamaan se, mitä lapsuuden kokemustemme takia olemme erehtyneet pitämään rakkautena ja huomaamaan, että sen ei tarvitse mennä näin loppuelämäämme. Toki tämän näkökulman ottaminen ei tuskaisen tilanteen ollessa päällä ole helppoa. Voi ottaa aikansa, ennen kuin tapahtumat voi nähdä laajemmasta kulmasta, mutta mahdollista se on.

Se, että olen päästänyt vaiheittain irti näistä rajoittavista uskomuksista, jotka ovat pitäneet minua jumissa arvottomuuden tunteen ja haastavien suhteiden kierteessä, on auttanut minua eteenpäin:

  1. Toisen kasvu on minun vastuullani

Herkkinä ihmisinä aistimme suhteessa voimakkaasti myös toisen osapuolen tuskan ja hänen sisäisen ristiriitansa sen välillä, missä hän on ja mihin hän haluaisi pystyä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että hänen kokemansa tunteet ja se, murtautuuko hän ulos vanhoista kaavoistaan olisi meidän vastuullamme. Ei edes silloin, vaikka hän sanoisi meille näin.

Mitä enemmän yritämme saada toista ihmistä tajuamaan ongelmansa ja ratkaista niitä hänen puolestaan, sitä nopeammin hän yleensä vetäytyy haarniskaansa suojelemaan itseään. Itselleni on ollut todella vaikeaa luopua siitä ajatuksesta, että minä tiedän paremmin, mitä toisen kuuluu ymmärtää. Olen myös tuntenut katkeruutta, kun hän on repivän suhteemme päätyttyä näyttänyt jatkavan elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jokaisen tie on kuitenkin omanlaisensa eikä minun matkani itseeni näytä samalta kuin kaikkien muiden. Kun olen alkanut luottaa tähän, olen kokenut suurta helpotusta ja energiani on vapautunut muuhun käyttöön.

Jos kannat liikaa vastuuta siitä, miltä toisesta tuntuu ja oppiiko hän läksynsä, kohdistat tunneherkkyytesi ja huomiosi helposti kokonaan pois itsestäsi. Silloin sinulla enää riitä energiaa siihen, mikä oikeasti on sinun vastuullasi: sen salliminen, mikä sinussa itsessä haluaa tämän haastavan suhteen kautta tulla nähdyksi, koetuksi, hyväksytyksi ja irtipäästettäväksi.

  1. Tarvitsen toista jatkuvasti tullakseni kokonaiseksi

Joskus voimakas yhteys kahden ihmisen välillä kehittyy tietoiseksi suhteeksi, jossa molemmat osapuolet saavat kasvaa ja laajentua turvallisessa ilmapiirissä. Tällaisessa suhteessa pelot käsitellään avoimesti yhdessä. Molemmilla on tilaa tuoda itsessään nousevia asioita pöytään, myös toisen nähtäväksi. Tämä onnistuu, kun kumpikin on valmis tutkimaan, mistä lapsuuden kokemuksista ja niihin pohjautuvista uskomuksista suuret tunneryöpyt ja niiden takana olevat pelot juontavat juurensa.

Toisinaan taas käy niin, että vaikka sinä haluaisit tehdä sisäistä työtä yhdessä, toinen ei ole siihen valmis. Persoonan rakenteet voivat olla niin tiukassa ja tunne-elämä niin lukossa, että ihminen ei pysty sukeltamaan niihin, ainakaan sillä kertaa ja niissä olosuhteissa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että sinun pitäisi pysähtyä omalla polullasi ja jättää käyttämättä suhteen tarjoama kypsymisen mahdollisuus. Toinen ihminen voi toimia katalyyttinä sille, että rakkaus alkaa ottaa meissä lisää tilaa. Koska loppupeleissä voimme kuitenkin ottaa vastuun vain omasta elämästämme, emme tarvitse toisen jatkuvaa läsnäoloa tutustuaksemme itseemme syvemmin. Herkälle ja överiempaattiselle siitä voi olla jopa paikoin haittaa, koska huomio lipsuu niin helposti toiseen.

Ja jos pelkäät, että kasvusi jää kesken, mikäli et enää ole tekemisissä juuri tämän tunteita nostattavan ihmisen kanssa, niin turhaan. Voin kokemuksesta kertoa, että jos olet todella halukas tutkimaan itseäsi ja rakastamaan kaikkea, mitä sisältäsi löydät, elämä antaa sinulle tätä tarkoitusta varten ihan niin monta vaikeaa ihmissuhdetta kuin siihen tarvitset. Kunnes olet tilassa, jossa tunnet arvosi ja rakkauden niin syvästi itsessäsi, et enää tarvitse mahdottomia suhteita muistuttamaan sinua niistä.

  1. Minun on annettava anteeksi ja unohdettava minua kohtaan tehdyt vääryydet

Anteeksiantamisen tärkeydestä puhutaan paljon. Joskus tuntuu, että anteeksiantoon pitäisi päästä jotenkin yli-inhimillisen nopeasti. Varsinkin, jos haluaa olla “hyvä” ja “henkinen”. Kuitenkin, jos yritämme anteeksiantoon oikopolun kautta, sivuutamme kaiken sen vihan, raivon, surun ja muut tärkeät tunteet, jotka olemme lapsesta asti itsessämme tukahduttaneet ja jotka nimenomaan haluavat nyt tulla meissä nähdyksi, koetuksi ja ymmärretyksi.

Kun ihminen, jonka odotin kohtelevan minua ehdottoman rakastavasti ja hyväksyvästi, onkin hylännyt ja torjunut minut, olen päässyt itsessäni käsiksi tuskaan, raivoon ja pelkoon kaikista alkukantaisimmalla tasolla. Kohtaamalla nämä tunteet olen nähnyt itseni tavoilla, jotka ovat kaukana mairittelevista, mutta yhtä lailla osa minua ja kokemustani tässä ihmiskehossa ja -elämässä.

Vaikka olen luullut hetkittäin kuolevani kipuun, olisin jättänyt ottamatta vastaan suurimman lahjan, mikä haastavilla suhteilla on ollut minulle tarjota, jos olisin vain sivuuttanut tunteeni. Suostumalla elämään niiden läpi olen nähnyt, miten ne ovat pikkuhiljaa höllentäneet kuristavaa otettaan. Ilman näitä kokemuksia en tuntisi itseäni läheskään niin syvästi. Silloin en voisi myöskään opetella hyväksymään, rakastamaan ja muuntamaan itsessäni kaikkea sitä, mitä olen lapsuudesta asti mukanani kantanut.

Oma kokemukseni on, että anteeksiantaminen tapahtuu ajallaan oman kypsymisemme kautta. Se saapuu, kun näemme sekä oman että toisen ihmisen satuttavan käytöksen vain hänen oman tuskansa ilmaisuna ja sisäisen lapsensa raastavana yrityksenä tulla rakastetuksi.

En myöskään allekirjoita sitä, että vaikeat kokemukset pitäisi automaattisesti unohtaa. Voi olla erittäin hyvä seuraavan voimakkaan yhteyden osuessa kohdalle muistaa, että ai niin, nämä tämmöiset tuntemukset eivät välttämättä johda tasapainoiseen ja tietoiseen suhteeseen. Muistijälki auttaa kuulostelemaan tilannetta rauhassa ja vetämään tarpeellisia rajoja aikaisempaa selkeämmin, kun uusi ihminen astuu elämään.

  1. Minun on pienennettävä itseni, jotta minua voi rakastaa

Ihmisenä olemiseen kuuluu kaipuu yhteyteen, rakkauteen ja ykseyteen. Herkät ihmiset, jotka tuntevat omat sisäiset liikkeensä voimakkaasti, kokevat myös tämän kaipuun erityisen vahvasti.

Nyt ymmärrän paremmin, että syvältä sisältämme kumpuava kaipuu on henkemme, aidoimman ytimemme kutsu meille jokaiselle tulla kosketuksiin ja vahvempaan yhteyteen itsemme kanssa. Aikaisemmin – sen sijaan, että olisin tulkinnut kaipuun kehoituksena tuntea itseäni paremmin – olen sekoittanut sen uskomukseen, että on jonkun toisen ihmisen osa antaa minulle ne turvan, rakkauden ja onnen kokemukset, jotka viimein täyttävät minut. Jotta olisin saanut toisen tekemään niin, yritin pienentää itseäni semmoiseksi ihmiseksi, jonka kuvittelin toisen haluavan minun olevan, jotta hän voisi minua rakastaa.

Vaikeiden ihmissuhteiden kautta elämä pyytää meitä päästämään irti ajatuksesta, että rakkauden kokeminen on kokonaan muista riippuvaista ja että meidän täytyy tehdä itsestämme ensijaisesti muita miellyttävä, jotta saisimme rakkautta. Koemme torjuntaa ja hylätyksi tulemista, jotta heräisimme ottamaan vastuun omasta hyvinvoinnistamme ja onnestamme emmekä jättäisi sitä toisten käsiin. Ja jotta tutkisimme, mitä me todella haluamme elämässämme tehdä ja kokea, riippumatta ympäristön odotuksista. Näin annamme itsellemme luvan tulla yhä enemmän aidoksi, isoksi, omaksi itseksemme.

Haastavat suhteet kuorivat meistä pois kaikki turhat kerrokset, jotka pimentävät sitä valoa, jota pohjimmiltamme olemme ja joka haluaa kauttamme tähän maailmaan itseään ilmaista. Jossain vaiheessa olemme enää vain kiitollisia siitä, että saimme elää ja kokea nämä suhteet, jotka antoivat meille sen itsemme, jonka olemme sydämemme sopukoissa aina tienneet olevan arvokas, rakastettava ja vapaa. Silloin voimme kokea suhteen myös toiseen ilman, että kummankaan tarvitsee pienentää itseään millään tavalla.

Kirjoittanut: Marika Vepsäläinen. Kirjoitus on julkaistu myös Hidasta elämää -sivustolla 15.12.2016.

Överiempatiasta myötäelämisen mestariksi – Miten voit lopettaa itsesi ylikuormittamisen toisten tunteilla ja tehdä herkkyydestä voimasi

Blogikuva_blogi_1

Mikäli olet överiempaattinen eli sekä aistit voimakkaasti että otat vastuullesi toisten tunteita ja tarpeita, on todennäköistä, että ylikuormitat itseäsi jatkuvasti oman hyvinvointisi kustannuksella.

Lähes kaikki ihmiset kykenevät empatiaan ja pystyvät asettumaan toisen asemaan ja tunnetilaan niin halutessaan. Herkällä ja överiempaattisella myötäeläminen menee yli. Hän imee toisten tunne-energioita itseensä kuin pesusieni vettä ja ottaa ne perusteettomasti omakseen.

Miksi tuosta henkilöstä tuntuu tuolta? Olenkohan tehnyt tai jättänyt tekemättä jotain, mikä aiheuttaa sen? Mitenköhän minun pitäisi nyt olla, jotta voisin helpottaa tilannetta? Että tunnelma ei olisi niin raskas. Pitäisköhän minun sanoa jotain? Vai olenko hiljaa? Että konfliktilta vältyttäisiin ja voisimme edetä hyvässä hengessä. Ja niin edelleen.

Överiempaattisina ihmisinä olemme treenanneet taitomme lukea toisten tunteita ja tarpeita ylikuntoon. Tämä koskee erityisesti tunteita, joita ihmiset eivät näytä avoimesti, vaan pyrkivät tukahduttamaan. Nämä tunteet ovat monesti negatiivisia, koska me ihmiset pidämme niitä usein vähemmän sallittuina kuin positiivisia tunteita.

Tukahdetut tunteet ovat kuin bensaa överiempaattisen liekkeihin. Mitä enemmän ihmisessä on padottua kärsimystä, sitä helpommin herkät ja överiempaattiset aistivat sen.

Miten överiempatia syntyy?

Kirjailija ja terapeutti Alice Miller kertoo kirjassaan The Drama of Being a Child, että överiempatiaksi nimeämäni toimintamallin omaksuneet henkilöt ovat hioneet kykynsä aistia toisten tunteita ja tarpeita tiedostamattomista, intuitiivisista signaaleista huippuunsa.

Kun herkkä ja voimakkaasti sekä omat että toisten tunteet kokeva lapsi kasvaa ympäristössä, jossa kaikenlaiset tunteet ja tarpeet eivät ole sallittuja, hän voi kehittää överiempatian selviytymiskeinokseen.

Lapsi kokee, että saadakseen turvaa ja huolenpitoa hänen täytyy jatkuvasti aistia vanhempiensa padottuja tunteita ja tarpeita. Hän uskoo, että hänen selviytymisensä riippuu siitä, miten hyvin hän pystyy lukemaan vanhempiaan rivien välistä ja sopeuttamaan omat tunteensa, tarpeensa ja toimintansa tasaamaan heidän tunnetilojaan. Lapsen mieli harjaantuu luulemaan, että hänen omat voimakkaat tunteensa, jotka haittaavat tai heilauttavat vanhempien olotiloja, ovat vääriä.

Lapsi siis ehdollistuu palvelemaan herkkyydellään ensisijaisesti toisten tunteita ja tarpeita. Hänen tunteensa ja tarpeensa jäävät sivuun eikä hän tule koskaan nähdyksi kokonaisena omana itsenään. Hänen herkkyytensä ja siihen liittyvät kyvyt alkavat hautautua näennäisen kyllä-minä-pärjään-mutta-entä-sinä? -vahvuuden alle.

Mikäli emme ole tietoisia tästä lapsuuden toimintamallistamme, toteutamme sitä autopilotilla myös aikuisina.

Kun padottuja tunteita ja stressiä on paljon esimerkiksi työpaikalla tai parisuhteessa, överiempaattinen elää jatkuvassa ylikuormituksen tilassa. Sitä sävyttävät erilaiset selittämättömät hermostuneisuuden, ahdistuksen ja surun tuntemukset, jotka eivät tunnu olevan lähtöisin vain itsestä. Lisäksi hän tunnustelee toisia ihmisiä jatkuvasti ja miettii, miten voisi palauttaa sujuvuuden ja harmonian.

Kun henkilö on herkkä myös fyysisesti, omien tunteiden sivuuttaminen ja ympäristön kuormitus näkyvät nopeasti kehollisina oireina. Näitä ovat muun muassa väsähtely, kivut, unettomuus ja pahimmillaan totaalinen uupuminen ja autoimmuunisairaudet.

Erityisherkkyyttä ja empatiaa tutkinut terapeutti ja kirjailija Judith Orloff puhuu jopa “empaattisista sairauksista”, joissa erityisen herkät ihmiset nappaavat itseensä toisten ihmisten stressin ja huonovointisuuden oireita.

Kun tässä yliaistimisen tilassa viimein huomaamme, että meilläkin on tunteita ja tarpeita, on se usein jo liian myöhäistä. Monesti se tapahtuu vasta, kun olemme vajoamassa syvälle uhriutumisen ansaan. Suremme, miksi kukaan ei välittänyt, miltä minusta siinä tilanteessa tuntui ja miten voin, vaikka itse välitin toisista niin paljon.

Miten överiempatiasta voi vapautua?

Keino, joka on toiminut itselläni ja överiempaattisilla valmennusasiakkaillani, on myötätunnon kääntäminen kohti sitä kaikkein tärkeintä: itseämme.

Meitä överiempaattisia ihmisiä vaivaa usein lähes totaalinen arvostuksen ja myötätunnon puute omia tunteitamme, tarpeitamme ja kokemuksiamme kohtaan. Kun empatiaa on ehdollistunut osoittamaan ensisijaisesti muille, sen osoittaminen itselle voi olla todella vierasta. Harjoittelemalla se kuitenkin onnistuu.

Sen sijaan, että odotamme, että joku muu antaa tilaa meidän tunteillemme ja tarpeillemme, alammekin sallia tunteemme ja tarpeemme itse itsellemme. Kuulostaa itsestäänselvältä, mutta on överiempaattiselle vallankumouksellista.

Myötätuntotutkija Monica Worline on sanonut, että “Mikäli kärsimystä ei voi ilmaista, ei myötätuntoakaan ole mahdollista osoittaa”.

Jotta voimme avautua ottamaan vastaan myötätuntoa ja välittämistä muilta, on meidän tunnustettava oma herkkyytemme ja tarvitsevuutemme ensin itsellemme.

Minulle isoimpia askeleita on ollut näyttää avoimesti läheisilleni, kun minusta tuntuu pahalta, olen vihainen, surullinen tai pettynyt. Se on vaatinut ja vaatii edelleen paljon uskallusta. Joka kerta se on kuitenkin kannattanut. Uskomukseni siitä, että minut hylätään, on osoittautunut valheelliseksi. Olen saanut kokea, että ihmiset todella haluavat tukea minua, kukin parhaan kykynsä mukaan.

En ole myöskään osannut ottaa vastaan kehuja tai juhlia onnistumisiani. Samalla olen kuitenkin sisimmässäni kaivannut positiivista palautetta ja tunnustusta. Vasta, kun olen myöntänyt, että tältä minusta tuntuu ja näitä minä tarvitsen, olen avannut mahdollisuuden muille antaa niitä minulle.

Myötäelämisen mestariksi

Koska herkkinä ja empaattisina ihmisinä koemme sekä omia että toisten tunnetiloja vahvasti, meillä on hyvät mahdollisuudet kasvaa elämämme aikana myötäelämisen mestareiksi. Sellaisiksi, jotka ovat kotonaan koko ihmisyyden tunneskaalan kanssa, ottamatta kuitenkaan kaikkia maailman murheita omalle kontolleen.

Se alkaa siitä, että sallimme koko tunneskaalen itsellemme, sekä negatiiviset että positiiviset. Jos uskomme, että jotkut tunteistamme ja tarpeistamme ovat oikeampia kuin toiset, annamme tilaa vain niille. Muunlaisten tunteidemme kokemista vastustamme.

Tunteiden ja tarpeiden salliminen ei tarkoita, että meidän on mahdollista ilmaista ne toisille aina juuri silloin ja sellaisina kuin ne tulevat. Ennemminkin sitä, että kun tunne tai tarve nousee, uskallamme tehdä sille elämäämme tilan, jossa voimme ottaa sen rauhassa vastaan ja kokea sen semmoisena kuin se on. Ilman torjuntaa, arvottamista, tuomitsemista, piilottamista tai ylikorostamista.

Yksinkertaisimmillaan, pysähdymme hetkeksi tai kahdeksi sen keskellä, mitä elämässämme sillä hetkellä tapahtuu ja annamme itsellemme oikeuden ja luvan kokea tunteemme. Priorisoimme ne. Ja kerromme muille, miltä meistä tuntuu, mikäli se on suinkin mahdollista.

Kiireisen arjen keskellä tämän tunnehetken toteuttaminen voi vaatia rohkeutta. Se kuitenkin estää sen, että tunne patoutuu ja alkaa kerätä voimaa, joka myöhemmin etsii purkautumiskeinon esimerkiksi ahdistuksena, alakulona, sairautena tai odottamattomana räjähdyksenä.

Erilaiset meditaatio-, läsnäolo- ja keholliset harjoitteet voivat auttaa meitä tarkastelemaan, purkamaan ja muuntamaan meissä nousevia ja kasaantuneita tunteita rauhassa. Yhtä ainoaa oikeaa harjoitusta ei ole, mutta intuitiomme ja kokeilujen avulla voimme valita ne, jotka tuntuvat meille kussakin vaiheessa sopivimmilta.

Kun uskallamme tuntea kaikki tunteemme, pystymme sallimaan saman myös muille ilman, että yritämme fiksata heidän kokemaansa kärsimystä heidän puolestaan.

Överiempaattisina haluamme saada aikaan hyvää ja helpotusta sillä, että otamme toisten tunteita ja tarpeita vastuullemme. Samalla kuitenkin eväämme heiltä mahdollisuuden kohdata oman elämänsä haasteet semmoisina kuin ne ovat ja tehdä parhaansa kasvaakseen niistä.

Hylkäämme myös todellisen itsemme siksi, että täyttäisimme tietyt ehdot, jotta voimme saada hyväksyntää ja rakkautta parisuhteessa, perheessä, ystävyydessä, työssä ja muussa elämässä.

Nuo kuvittelemamme ehdot ja pyrkimys niiden täyttämiseen ovat tehneet tärkeää tehtäväänsä auttaen meitä selviytymään. Emme kuitenkaan tarvitse niitä enää, vaan pärjäämme oikein hyvin ilman. Sen sijaan voimme sallia vapaan, arvokkaan ja rakastavan itsemme astua viimein esiin niiden takaa. Sen, joka on herkkyydessään aidosti läsnä ja siksi myös vahva.

Kuusi askelta, joiden avulla voit aloittaa vapautumisen överiempatiasta:

  1. Tiedosta ja tutustu överiempatiaan itsessäsi.
  2. Anna elämässäsi tilaa omille tunteillesi ja tarpeillesi. Varaa itsellesi vähintään 10 minuuttia rauhallista aikaa joka päivä tunnehetkeä varten. Mitä tunteita koet ja mitkä ovat sen hetken keskeisimmät tarpeesi? Kirjoita ne muistiin. Jos tunteiden tarkastelu tuntuu vaikealta, sulje silmäsi, kiinnitä huomiosi rintalastasi keskelle sydänkeskukseen ja hengittele rauhassa niin kauan, kunnes olosi helpottuu. Palaa takaisin tunnustelemaan tunteitasi tai jatka seuraavana päivänä.
  3. Kenelle tai miten haluaisit ilmaista tunteesi? Ota riski ja tee se.
  4. Minkä tarpeesi haluaisit eniten täyttyvän? Miten voisit täyttää sen? Voisiko joku muu auttaa sinua täyttämään sen? Ota riski ja pyydä.
  5. Mieti, mitä omien tunteidesi ja tarpeidesi överiksi vetäminen kohdallasi tarkoittaisi ilman, että vahingoitat itseäsi tai muita. Tee sitä viikon ajan!
  6. Jos ja kun olet siihen valmis, anna anteeksi itsellesi ja ole myötätuntoinen itseäsi kohtaan siinä, että olet huolehtinut toisten tunteista ja tarpeista oman hyvinvointisi ja voimasi kustannuksella. Jos ja kun olet siihen valmis, anna anteeksi niille, joiden tunteita ja tarpeita olet kokenut joutuvasi palvelemaan, jotta selviytyisit. Sekä sinä että he ovat tehneet parhaansa sen hetkisillä tiedoillaan.

Teksti: Marika Vepsäläinen

TULEVAT TAPAHTUMAT JA VALMENNUKSET:

Järjestämme tapahtumia ja valmennuksia ja tuotamme sisältöjä herkille, erityisherkille ja herkkyydestään kiinnostuneille ihmisille, joilla on tapana vetää toisten tarpeista ja tunteista huolehtiminen överiksi oman hyvinvointinsa kustannuksella.

Forthcoming: E-Book

Successful Life Is
Whatever You Define It to Be

Consulting

Digital Business
Consulting

Business Coaching

Business and
Executive Coaching